Tammikuussa luettaviin kirjoihin kuului Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Tämä syömisasia on se, josta meillä käydään viikottain vääntöä.
Tomaatti tuntuu omituiselta. Paprika maistuu omituiselta. Tätä ei saa nieltyä. Tätä jää jauhamaan. Tämä ruoka on mausteista. Tässä ruoassa ei ole tarpeeksi mausteita. En syö marjoja. En tykkää banaanista. En halua mitään punaista. jne loputtomasti.
Tosin myönnettäköön, että parin vuoden aikana on tapahtunut selkeää edistymistä. 11-vuotias on saatu kisailemalla + et kuitenkaan uskalla -jutuilla maistamaan erilaisia asioita. Salaattikin menee jo jotenkuten, koska urheilijat tarvitsee sitä. 9-vuotias lahjottiin. Kun oli maistanut kymnentä uutta juttua (tai sellaista, mistä ei oikein tykännyt) sai leipoa jotain itse valitsemaansa (ja sai mut orjaksi mukaan). Tällä konstilla paprikasta tuli jo ihan hyvää, kesäkurpitsa menee myös ja aika moni muukin (mutta ei tomaatti). Mutta sitten se 7-vuotias. Se ei vaan syö. Lahjomisella ei ollut vaikutusta "no, en mä ehkä haluakaan leipoa". Ei sillä, että sama ruoka palautui eteen niin kauan, että se tuli syödyksi. Ei kisailu. Ainoa lisäys tykättäviin aineksiin on tainnut parin vuoden aikana olla mansikat. Tämän pienimmän kohdalla haastavaksi asian on tehnyt myös se, että se on oppinut, kuinka pääsee siitä, mistä aita on matalimmilla. Tyyppi tietää sen, että jos se istuu pöydässä tarpeeksi kauan, niin muut luovuttavat. Se myös omaehtoisesti toteaa, ettei se oikeestaan haluakaan jälkkäriä (koska se on kuitenkin vähän epäterveellistä), joten siitä ei tarvitse edes puhua. Haasteensa tekee myös se, että toisessa kodissa tyypin ei tarvitse syödä niitä juttuja, joita meillä tarvii.
Karen Le Billonin kirjan perusteella voisin sanoa, että kaiken a ja o näyttäis olevan ruokaan totuttaminen pienestä pitäen. Ja totuttaminen siihen, että on vain tietyt ruoka-ajat ja välissä ei napostella. Noh, tätä nyt ei voida oikein muuttaa. Varsinkaan tuota pienestä pitäen -asiaa. Mutta sitten me päätettiin toimia kuitenkin osittain ranskalaisittain. Yksi viikonloppu siis suunniteltiin ruoan ympärille.
Perjantaina oli pitkä dinneri, joka alkoi klo 19.30. Tätä ennen oli saanut välipalaa neljältä, ja jokaisella oli myös tiedossa se, että iltaruoka toimii myös iltapalana. Pöytä katettiin, kynttilät sytytettiin ja ruokaa tehtiin pitkän kaavan mukaan. Skidit osallistui simpukoiden putsaamiseen, keittämiseen ja säätämiseen ja sitten syötiin. Alkupalana oli gratinoituja sinisimpukoita (yksi oli rakastunut näihin jo aiemmin ja loputkin söivät kuitenkin kaksi kipaletta per pää), väliruokana paahdettu kasvissosekeitto (yksi kehui, yksi söi normisti ja viimeisinkin sai nieleskeltyä), pääruokana kanaa ja risottoa (tämä oli haaste... risotto ei meinannut upota ja yksi ei yllättäen tykännyt kanasta) ja jälkkärinä lievästi appelsiininmakuista suklaamoussea (yksi rakastui, kaksi muuta maistoi).
Meni paremmin kuin uskallettiin toivoa... (sinisimpukkaresepti löytyy täältä, paahdetun kasvissosekeiton resepti on tulossa)
Ranskalaiseen tyyliin kuuluu kirjan mukaan myös se, ettei ruoan syömättä jättämisestä tehdä isoa numeroa. Ruoka vain viedään pois ja oletus on, että seuraavaa ruokalajia syödään sitten. Jälkkäriä ei ilmeisesti kuitenkaan saa, jos ei ole syönyt tarpeeksi. Sitten jos ei syö mitään, niin ei hätää, seuraavalla ruoka-ajalla voi syödä seuraavan kerran (jotain eriä ruokaa). Ilmeisesti ajatus on, että kun oppii noudattamaan säännöllisiä ruoka-aikoja, on myös sen verran nälkäinen, että ruoka yleensä maistuu.
No, viikonlopun muutkin ruoat olivat joko uusia lapsikokeiluja tai vanhoja haastavia ruokia. Ketään ei pakotettu syömään eikä oikeestaan koko syömisestä puhuttu mitään. Ruokapöydässä keskusteltiin kaikesta muusta ja syötiin. Jos joku ei syönyt, niin sitten ei syönyt. Tosin välillä muistutettiin, että seuraava ruoka on tyyliin viiden tunnin päästä. Mutta siinä se, jokainen söi, minkä söi. Ja loppujen lopuksi kaikki söi yllättävänkin hyvin. Tosin joku kolmikosta totesi viikonlopun päätteeksi, että oli aika omituisia ruokia tänä viikonloppuna...
Tänä kuluneena viikonloppuna kalakeitto teki stopin. Haastavin tyyppi ei vaan suostunut syömään sitä. Mikä on hieman hämmentävää, koska on kuitenkin syönyt sitä ennen. Seuraava ruoka menikin sitten kohtuu hyvin, kunnes löysi siitä aurajuustopalan. Syöminen pysähtyi jälleen... Harjoitukset jatkuvat siis...
Kommentit
Lähetä kommentti